”Äiti ja baba, mä otan sit mun maton ja meen kirkkoon!”; tokaisi vanhemmilleen kiukustunut poikani kuusi vuotiaana eskarilaisena ja rullasi mummani virkkaaman pyöreän maton rullalle kainaloonsa. Syytä kiukustumiseen en enää muista, mutta siitä alkoi virallisesti meidän monikulttuurisen ja monikatsomuksellisen perheen katsomusdialogi, jonka tahtipuikkoa ja kompassia pitelikin tiukasti kädessä poikamme.
Olimme kyllä keskustelleet katsomusasioista ennen lapsen syntymää kahteen eri uskontokuntaan kuuluvien maallistuneiden sen hetkisellä viisaudella ja sopineet, että lapsi saa itse päättää mihin uskoo, lapsi saa tutustua kaikkeen ja lapsi saa syödä kaikkea. Näiden lisäksi olimme päättäneet opettaa itsellemme tärkeät kolme perussääntöä: 1. Ketään ei saa loukata henkisesti 2. Eikä fyysisesti. 3. Kaikilla on oikeus omaan mielipiteeseen. Näillä päätöksillä ja säännöillä pääsimme tuohon esiopetusvuoden syksyn suutahtamishetkeen, jolloin me vanhemmat katsoimme toisiamme ja ymmärsimme, että emme pääsekään katsomuskasvatuksesta ulkoistamalla sitä ympärillä oleville tahoille ja henkilöille – lapsemme haluaa tietää meidän vanhempien ja muiden perheenjäsenten katsomuksista saadakseen turvallisen pohjan ja osatakseen löytää oman katsomuksensa sitten aikanaan.
Ensimmäiseksi poikamme kiinnostui uskonnollisista rakennuksista ja uskontoihin liittyvistä tavaroista. Varsinkin moskeijat kiehtoivat häntä. Tämä oli pieni haaste, sillä hänen isänsä ei ollut suostunut menemään moskeijoihin sen jälkeen, kun oli nuorena poikana saanut imaamilta ohjausvastuun hetkeksi muista koraanikoululaisista ja oli ohjannut koko porukan kolttosille, josta oli tietysti myös saanut moitteita sekä imaamilta että yhteisöltä. Niinpä minä pääsin myös tutustumaan moskeijoihin poikani, äitini ja anoppini kanssa.
Tämä loi aivan loistavia keskusteluja eri katsomuksista sukujemme välillä ja myös meidän tuli kerrottua muistoja, joita ei aikaisemmin ollutkaan tullut kerrottua. Islamin uskoiset sukulaiset lahjoittivat pojalle edesmenneen isoisän rukousnauhan, josta tuli hänen aarteensa ja lapsi sai seurata isoäitiä rukoilemassa sekä kysellä loputtomasti. Hauska tuolloin esille tullut tieto oli, että isoäideillä yhdistävänä tekijänä oli selvästi ”äiti pojastaan pappia toivoi”- oireyhtymä, sillä anoppini oli toivonut pojastaan imaamia ja oma äitini minusta kanttoria. Kummankin toive veti vesiperän, mutta saivat sentään kunnon kansalaisia ja siihen oli tyytyminen.
Kirkkorakennukset tulivat pojallemme tutuksi varhaiskasvatuksen, koulun ja isovanhempien kanssa eri kirkollisina juhlapyhinä niissä vieraillessa. Kotiin ostettiin kuvaraamattu ja yritin vastailla omalla tietämykselläni mietityttäviin kysymyksiin. Usein kysymykset liittyivät kuolemaan – ”mitä sinun uskonnossa tapahtuu, kun kuolee?”, ”mitä baban uskonnossa tapahtuu, kun kuolee?”. Saadut erilaiset vastaukset johtivat lisäkysymyksiin, joiden pohjalta sitten pohdittiin eri katsomusten näkökulmia lapsen ymmärryksen tasoisesti. Koulun alkaessa tiedonjano siirtyi elämänkatsomustiedon tunneille, josta muistona on ensimmäisen luokan vihkoon kirjoitetut vastaukset kysymykseen: ”Millaisia arvoja vanhempasi ovat sinulle opettaneet?” ja poikani vastaus: ”No, oli yks juttu ja sitten toinen ja kolmas”. Onneksi opettaja välitti myös saman kysymyksen päivitetyn vastauksen peruskoulun viimeiseltä keväältä: ”1. Ei saa satuttaa henkisesti eikä muutenkaan 2. Pitää olla muille kiva 3. en muista, mutta joku oli vielä. Varmaan, ett saa olla kuka oikeesti on.”
Vuosien varrelle mahtuu monenlaisia vaiheita katsomuksiin liittyen. Kouluvuosina jouduimme vanhempina ottamaan suunniteltua ohjaavampaa linjaa, kun koululaisemme yritti valikoida uskonnollisiin tilaisuuksiin osallistumisissa vain hänestä kivoihin tilaisuuksiin osallistumisen. Välillä valinnat olisivat perustuneet vain vaadittavaan kävelymatkaan. Teimme päätöksen, että
kaikkeen järjestettävään osallistutaan. Asumme monikatsomuksellisessa lähiössä, jossa myös lapsen kaveripiirillä on hyvin erilaisia katsomuksia, joiden myötä olemme oppineet kaikki uusia asioita puolin ja toisin. Tärkeimpänä oppina pidän avointa uteliaisuutta ja kunnioitusta. Pitää uskaltaa kysyä, jos ihmetyttää ja vastata, jos jotain toista ihmetyttää tai pelottaa. Käydä dialogia kunnioittaen ja toivottaa toiselle hyviä juhlapyhiä, vaikkei sitä juhlaa itse juhlisikaan. Ja kiittää sekä ainakin maistaa niitä herkkuja, joita saa ja tietysti palauttaa astiat täytettyinä omilla herkuilla.
Välillä olemme joutuneet vanhempina kohtaamaan myös omat asenteemme uskonnollisuutta kohtaan – hyväksymmekö maallistuneina vanhempina aidosti myös sen, jos lapsemme löytäisikin uskon? Tai minkä tahansa uskon? Miksi uskoontulo johonkin tiettyyn uskontoon olisi helpompi hyväksyä kuin johonkin toiseen? Näitä tuntemuksia lapsemme haastoi tutkimaan useampana vuonna, kun välillä islam nousi ystäväpiiriin kautta vahvasti ja välillä (sekä edelleen) Kanye Westin uskoontulo vaikutti perheemme katsomusdialogiin vahvasti. Ennen prometheus-leiriä poikaa harmitti, kun kaikkien muiden vanhemmilla oli jokin tietty uskonnon tunnus, esimerkiksi risti ja meillä ei mitään kunnollista. Hän piirsi käsivarteensa kaikkien tietämiensä uskontojen tunnukset ja etsi keskusteluissa meistä varmuutta siihen, että hyväksyisimmekö ihan oikeasti hänen valinnan. Prometheukselta saatu koru täytti tarpeen tunnuksesta ja siitä tuli hänelle tärkeä. Leirillä käydyt keskustelut saman ikäisten nuorten kanssa taas toi hänelle selkeästi varmuutta katsomusten keskelle.
Tässä kohtaa vanhemmuutta ja omaa katsomuskasvatuksellista matkaani, voin käsisydämellä vakuuttaa, että kauan sitten päättämissämme opeissa kiteytyi kuitenkin se mikä on itsenikin hyvä edelleen muistaa. Arvot yhdistävät meitä toisiimme enemmän kuin ulkoiset erot, dialogi on tärkeää myös kun perheessä on erilaisia katsomuksia ja jos tuntuu haastavalta, niin hengitä syvään ja nuku vaikka yksi yö väliin. Se on auttanut yllättävän monessa tilanteessa.
Irene Altundas
etäyhteysmentori
Kasvua katsomuksesta -blogi 