Lapsen kysymykset avaavat tilaa katsomukselliselle pohdinnalle

Katja Castillo
Katja Castillo

Lapset esittävät paljon kysymyksiä. Toisinaan niin paljon, että aikuisen mielessä kysymykset puuroutuvat ja niihin vastataan rutiininomaisesti, jotta lasten pohjaton tiedonjano saadaan hetkellisesti laantumaan. Opettajan asemassa olevan on kuitenkin otettava kantaa siihen, milloin lapsen kysymyksessä piilee arvokas avain katsomukselliseen pohdintaan. Tähän on mahdotonta antaa kaiken kattavaa vastausta, mutta suuntaa antavaa valmistautumista lasten kysymyksiin on mahdollista tehdä. Kutsun tätä valmistautumista leikillisesti arvaamattomuuden sietokykyharjoitteluksi.

Arvaamattomuuden sietokykyyn tiivistyy kasvattajan avoimuus kohdata kasvatussuhteessa ilmentyvää ennakoimattomuutta. Se on kykyä tarttua yllättäviin tilanteisiin ja ilmiöihin pedagogisesti arvokkaina avauksina. Lasten kysymykset ja pohdinnat ovat juuri tällaisia arvokkaita, mutta arvaamattomia keskustelunavauksia. Niiden ennakointi on vaikeaa, mutta parhaimmillaan ne paljastavat jotain lapsen ainutlaatuisista mielenliikkeistä ja tavasta tarkastella maailmaa.

Suunnitelmallinen pedagoginen toiminta on arvokasta ja tärkeää varhaiskasvatuksen laadun sekä läpinäkyvyyden takaamiseksi. Tästä syystä varhaiskasvatuksen suunnitelmallisuuteen tulisi kuulua tilaa, jossa herkistyä kasvatuksen ennakoimattomiin tilanteisiin. Varhaiskasvatussuunnitelman perusteissa (2018) katsomuskasvatukseen kuuluu juhlien, tapahtumien sekä arkisten tilanteiden lisäksi tilan antaminen lapsen kysymyksille ja pohdinnoille. Varhaiskasvatuksen henkilöstön on siis oltava avoin lapsen kysymyksille.

Kun kasvatustilanteessa yhdistyvät opettajan kyky sietää arvaamattomuutta ja lapsen ainutlaatuiset keskustelunavaukset, ollaan arkisen katsomuksellisen pohdinnan ytimessä. Silloin kasvattaja kykenee tunnistamaan ja tunnustamaan lapsen kysymyksen ja pohdinnan taustalla muotoutuvia ideaaleja. Ideaalit puolestaan jäsentyvät pikkuhiljaa maailmankatsomukseksi. Näin lasten maailmankatsomuksen muovautumista kuvaa kasvatusfilosofi Krassimir Stojanov (2019). Hänen näkemyksensä mukaan lasten pohdinnat haastavat lapsen lisäksi myös jo varttuneempaa opettajaansa pohdintojen äärelle. Lapsen suuret kysymykset ovat yhteisen keskustelun avaimia, eivät vain lapsen yksilöllisen kehittymisen suuntaajia.

Uuden työkauden kynnyksellä haastaisinkin varhaiskasvatuksen henkilöstöä ottamaan yhdeksi ammatillisen kehityksen kohteeksi hiljentymisen lapsen katsomuksellisen uteliaisuuden äärelle. Voit aloittaa miettimällä, missä tilanteissa lapset ryhmässäsi esittävät syvällisiä kysymyksiä elämästä, oikeasta ja väärästä, totuudesta, suhteestaan maailmaan tai oikeudenmukaisuudesta? Lapsen suuret kysymykset vaativat aikaa ja tilaa, niitä ei voi pakottaa esiin aikuiselle sopivalla hetkellä. Siksi onkin hyvä itse pysähtyä miettimään omaa työympäristöä: Ehdinkö istua riittävästi hiekkalaatikon laidalla tai ruokapöydässä lapsiryhmäni lasten kanssa? Onko arjessani sopivasti tilaa odottamattomalle ja arvaamattomalle? Rikkoutuvatko arkeni rutiinit toisinaan niin, että irtaannun tavanomaisesta tavasta tarkastella maailmaa? Tällaisia arvaamattomuuden hetkiä voivat olla myös vierailut taidenäyttelyihin, museoihin tai vaikka lähimetsään. Samalla osa katsomuskasvatuksen pedagogista toimintaa voi perustellusti olla varattu niin sanotusti arvaamattoman odottelulle, taivaan katselulle ja metsäpoluilla seikkailuille. Siellä missä ajatukset lepäävät ja saavat vapaasti lentää, syntyy tilaa myös suurille kysymyksille.

Katja Castillo
väitöskirjatutkija

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s